perjantai 29. lokakuuta 2010

Jumitusta ja kutkutusta

Hassu pieni humala kutkuttaa sisälläni ja niin kutkuttaa myös tunne vatsanpohjassa siitä että tänään mä ylitin (taas) itseni, todistin itselleni että voin selvitä niistäkin tilanteista jotka saattaa tuntua alkuun ylitsepääsemättömän hankalilta.

Kun istuin siinä pienessä mytyssä niiden ihmisten keskellä, kuunnellen keskustelun pätkiä, osaamatta tarttua mihinkään ja katsellen miten ihmiset jamittaa vieressä niin kybällä, haluten hypätä niiden messiin ja antaa sen musiikin viedä mukanaan, mä en mene kumminkaan, koska en yksinkertaisesti kykene heittäytymään siihen ja kumma ahdistus painaa mua maahan jokaisella sekunnilla ollessani itsestäni liian tietoinen, kelaten LIIKAA LIIKAA. Mä vaan istun ja katselen ihmisiä ympärilläni ja yhtäkkiä tunnen olevani taas kaiken ulkopuolella, yksi tyhjäkuori jolla ei oo niiden räiskyvien ihmisten seassa mitään erityistä annettavaa. Mä ajattelin jo että pakenen, viiletän jonnekkin jossa mun ei tarvitse yrittää tai pelätä ettei ihmiset näkis mua, sitten jokin loksahtaa mussa, jossain syvällä ja mä nousen, katson itseäni peilistä niin kauan että saan kiinni siitä vahvuudestani,sillä mä en voi jatkuvasti paeta niitä tilanteita, sillä niin mä en pääsee mihinkään, niin mä annan asioiden vaan jatkua samanlaisina.

Niin mä sitten marssin niiden ihmisten sekaan ja jotenkin, päästin vaan irti. Ja yhtäkkiä mä taas muistin, mitä mä niidenkin ihmisten kanssa oon ja että kyllähän ne ihmiset näkee mut just niin. Mä pelkään ihan turhaan ja vaikka tää tunne on nyt vahva, mä tiedän miten hetkellisiä nää fiilikset on ja joka kerta se täytyy tavoittaa uudelleen. Mutta mähän pystyn siihen, mähän tottavie pystyn. Asiat ei korjaudu hetkessä ja vaatii aikaa, paljon aikaa, että saan koottua itsestäni vahvan ja itsevarman ihmisen, mutta mä pystyn jo tavottamaan sen hetkellisesti ja se on parempi kuin ei mitään.

Ja vielä joku päivä, mä osaan uskoa itseeni oikeasti.

tiistai 19. lokakuuta 2010

Tähtiä ja tuiketta huojentuneissa kyynelissä

Makaan sängylläni, tuijottaen kattoa joka on aivan liian korkealla nykyään, aivan liian valkoinen, eikä siellä ole niitä kämäsiä tähtiäkään enää - muistuttamassa siitä miten minä pienenä 10-vuotiaana tyttönä maalasin niitä sinne muistuttamaan niistä kaikista unelmistani. Iltaisin saatoin aina keksiä niille uusia merkityksiä hölmössä ajatusleikissäni, jossa oli kuitenkin paljon tottakin ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän tietysti kai kaikki se tuntui todellista olevan. Ei enää pelkästään hassu ajatusleikki jossa unelmat on vain hassuja pieniä ajatuksia heittettynä ilmaan, merkityksellisiä kyllä tavallaan, mutta ei saavutettavia, (semmosia pikkutytön höttö pumpulihaaveita vain, kaukana liidellen, kyllähän te tiedätte.) Mitä vanhemmaksi tulin, sitä värittömämmäksi muuttui myös todellisuus ja usko niihin unelmiin jotka kyllä olivat ehtineet muotoaan siinä välissä täysin muuttaa.

Katto loistaa tyhjyyttään ja kaukaisuuttaan, tehden sisäisestä määrittelemättömästä tyhjyydestäni yhtäkkiä liian konkreettista. Käännyn kyljelleni ja käperryn niin pieneksi mykkyräksi kuin suinkin osaan. Seinäkin näyttää aivan liian valkoiselta ja tyhjältä, suljen silmäni ja yritän olla ajattelematta mitään.

Yöllä istun sängylläni ja kaivan esiin muistolaatikkoni, kaadan kaiken siihen sängylleni: kasa pieniä mutta merkityksiltään suuria asioita. Katson vanhoja valokuvia jossa näen suuren määrän rakkautta ja paljon sellaista mitä ei enää oo saavutettavissa ja luen kauniita sanoja vuosien takaa, jossa toinen luettelee niitä asioita mikä tekee just musta mut ja kertoo välittävänsä, ja itken vähän lisää ja luen vielä muutaman lisää. Ja yhtäkkiä mä tunnenkin olevani just sitä kaikkea, niiden jokaisen sanan arvoinen ja kaikkea muuta kuin turha ja mitäänsanomaton.

                                                                   

perjantai 8. lokakuuta 2010

Sydämeni tulvi taas rakkautta yli äyräiden



Askeleeni ovat taas kevyempiä, katujen huokuessa levollista hiljaisuuttaan. Katulamput loistaa kelataisinaan, puut näyttää paljailta ilman lehtiä suojanaan, eikä yhtäkään ihmistä ympärilläni. Ehkä kaikki ovat jo käpertyneet syksyn piemydeltä koteihinsa piiloon, (lämpimien vilttien alle käpertyen, kenties toisen kainalon turvassa lojuen.) Bussi ilmoittaa tulevansa vasta 25 minuutin kuluttua joten mä päätän kävellä niin monta pysäkkiä eteenpäin kuin vaan ehdin. Hengitän syksyn ilmaa ja sisälläni huokuu kumma kaunis haikeus. 


Kepeä olento jonka ajatukset on kuin pieniä hymyielviä sykähdyksiä, muiston vilahduksia joista tunnen vain niiden kauneuden, unohtaen asioiden kääntöpuolen  ja hetken huminaa syksyn tuulessa. Ja mun mielessä vilahtaa taas rakkaus, niin mikäpä muukaan. Aina samanlaista kierrosta kulkee tämä mieleni.

Tänään kaikki tuntui kai olevan taas kohdallaan, eikä mikään niissä ihmisissä muistuttanut mua siitä mitä näen peilistä. Ja kun bussissa näen kuvani heijastuvan eteeni, jokin pieni välähtää ikävästi sisälläni, siinä pienessä ontossa kolossa, mutta mä sanon vaan itselleni: ei tarvitse pelätä, sama ihminen se on sielläkin. Älä kadota vahvuuttasi siihen kuvaan.


Ei se ihminen katoa mihinkään, ei kukaan vie sitä enää mukanaan, ei palojakaan. En anna enää murentaa. Katson todellisuutta silmiin ja yritän pitää kiinni kokonaisuudesta.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Tarraudun lujasti




Mä haluan tuntea olemassaoloni, kokea jokaisen hetken kokonaisvaltaisesti, elää niinkuin pieni lapsi tunnustellen todellisuutta ympärillään, värittäen sitä vähän mielen voimallaan. Haluan tehdä pieniä hölmöjä tempauksia ja olla piittaamatta liikaa niistä odotuksista mitä asetetaan eteemme, tarrautua elämän rytmiin lapsenomaisella tavalla, heittäytyä ja uskaltaa, unohtaa se miten sitä pitäisi olla, ollakseen uskottava (kohta melkein aikuinen olento)