Vaikka hetkittäin kaipaankin, elän eteenpäin

Eilen lähdin jättimäinen rinkka selässäni hetken mielijohteesta Tampereelle, hassuille pikku hippiäisfestareille pakoon tunteitani ja mieleni solmuja joita tuntui olevan taas liian paljon. Siinä maatessani huoneen lattialla, pakahtuneena kaikkeen, havahduin yhtäkkiä siihen että mun ei kuuluisi olla siinä niin, - että mun kuuluisi elää kesän viimeiset hetket kaikesta huolimatta sydämmelläni, kaiken sen särkyynensäkin kanssa ja olla unohtamatta sitä että ei se onni niihin suruihin huku jos vain osaa tarttua oikeisiin asioihin. Rypeminen on ihan perseestä eikä se vie mitään eteenpäin, se pitää vain surun otteessaan.

Niimpä ravistelin itseni taas elämään ja pakkasin laukun hetken hujahduksessa, päättäen että seikkailut saa viedä taas. Istuessani junassa, näin ikkunasta heijastuvan taas vähän vahvemman ihmisen ja siinä hetkessä mä tunsin helvetinmoista ylpeyttä siitä ihmisestä. Edellisessä elämässäni, tämä tyttö olisi jäänyt sohvan nurkkaan tunteinensa nyhjäämään.

Ja miten ihanaa olikaan kun perillä oli odottamassa rakas joukko ihmisiä, joihin köpertyä turvaan kaikelta, grillataan yöhön asti, juhlien,ukulelea soitellen ja rakkaudesta laulaen. Miten kevyesti sitä osaa oikeiden ihmisten kanssa itseään kantaa, unohtaa kuorensa ja tietää paikkansa, tuntea kuuluvansa johonkin todella. Ja loppuenlopuksi, kaikki siinä rinnalla, on aika pientä. Ainakin sen hetken verran.

Kun painoja haihtuu ilmaan, yksi kerrallaan vapaudun kahleistani

Tänään oli inkkarijuhlat (ne joita se yksi oli koko lapsuutensa odottanut) ja Terviksen yössä elämän huumaa, tanssittiin Reginan tahtiin leijaillen, (hassut reilaaja-boitsut vieressä trangiansa kanssa kummissaan töllötellen,) maattiin kostealla nurmella taivas yllämme ja yhden kanssa vierekkäin onnen ja kumman pakahtuneisuuden kyyneliä tulvien, kaikesta siitä olemassaolon ihmeellisyydestä, kaikkine suurine tasoineen ja sävyineen, kaikessa siinä heleydessään ja kaihossaan. Ihmiset ympärilläni, tekivät tänään kummalla tavalla onnelliseksi. Kaikki se rakkaus ympärillämme, oli vain jotakin niin pakahduttavan kaunista.

Tänään taisin jättää kaipuuni yöhön Tuomiokirkon portaille, siinä istuessani pysähtyneessä hiljaisuudessa,  kirjoitin sille nuhjuiselle paperille taskuni pohjalta kaiken sen mitä vielä jätin sanomatta,

koko sen pakahtuneisuuteni pakkasin siihen, rytistin pieneksi ja heitin pois. sinne jätin jonnekkin. yhden ja ikävän.

hetken tuntui kuin kaikki se paino olisi haihtunut ilmaan niiden sanojen kautta. Irti, huutaa jokin sisälläni.  Ja kun nousin lähteäkseni ja katsoin taakseni, elämääni viimeisten kuukausien ajalta, ajatus ja toinen, meistä kahdesta, kaikesta kauniista, josta ei tullut loppuenlopuksi sen enenmpää kuin yksi sotku muistoineen,

todellisuus ei enää kirpaise niin.

Oijoi elämä

Tuntuu hyvältä pysähtyä ja vaikka suru ei ole kadonnut minnekkään ja niissä seisahtuneissa hetkissä muistan vielä sen olemassaolon, välähdyksin painonkin, on päälle kuitenkin muodostunut taas tunne siitä vahvuudestani ja onni joka on taas löytänyt paikkansa sydämestäni, hetkien kautta jossa on ollut hyvä levähtää ja unohtaa.

Monta turvallista hetkeä keittiön pöydällä käpertyen teekupposten ääreen vain puhuen ja puhuen. Kolme iltaa täysin erilaisten ihmisten kansssa, jokaisen kanssa niin eri tavoin elämää jakaen ja ollen.

Ja kaikki on paljon kevyempää kuin vielä pieni tovi sitten. Surusta on tullut kipeydessään kaunista, muistoista kevyempiä ja tunnen päästäneeni tunteesta osan irti. Vapauttavaa ja niin huojentavaa,  oijoi elämä. Kyllä kaikesta vaan selvitään.

tänään en löydä sanoja

Hassua miten pieni hetki sitten taisin olla onnellisempi kuin elämässäni koskaan ja tässä sitä ollaan, kaikki kääntyneenä päälaelleen. Miltein koomista miten elämä voikaan heittää hetkessä laidasta laitaan.

Muistan sen yhden illan kun kepein askelin kävelin yöstä kotiin, häkeltyneenä niistä hauraista hetkistä, 


tien risteyksessä pysähdyin, seisoin siinä hetken ja yhtäkkiä havahduin siihen että itkin, pakahtuneena onnesta ja siitä miten epätodellisen kaunista elämäni tuntui juuri silloin olevan. 

Siinä kävellessäni niitä täsmälleen samoja katuja kuin silloin, tunnen askelten painon, mielen joka on pakahtunut raskaista tunteista ja järjetön pelko siitä että menetän otteeni ja toinen valuu pois elämästäni kokonaan ja tajuan kaiken muuttuneen, ymmärrän että niistä hetkistä en voi enää koskaan saada otetta. Mutta kaiken ei tarvitse valua pois.

Ympärilläni kaikuu muistot, jotka kietoutuu ympärilleni ja tuntuu kuin olisin kutistunut mitättömän pieneksi olennoksi, jolle kaikki on juuri nyt liian suurta käsitettäväksi.

Huomenna viikoksi veks, ehkä se etäys kaikkeen tähän, vie tunteilta painoa mukanaan.

Elämän viidakkoa

Elämä on kovin absurdia. Vaaleanpunainen maailma käpertyy sisälleni maailman heräillessä ja katselen sitä outoa maailmankaikeutta ympärilläni, mieleni pysähtyneenä paikoilleen, ei ajatustakaan enää, käy hiljainen toive mielessäni. Antaa kaiken jäädä vain lillumaan, tunteet painovoimasta vapautuen ilmaan. Hukun kohta näihin solmuihin joita muodostan sisälleni ajattelemalla (ja tuntemalla) liian paljon,

ja kaikki hajoaa, ryminällä, kerta toisensa jälkeen.
Ja vaikka olen kenties juuri tässä hetkessä aivan liian hajalla, osatakseni nyt löytää vastauksia mihinkään, löytääkseeni balanssia itseni ja maailman välillä, niin elämässä on niin paljon, niin paljon mahdollisuuksia ympärilläni mihin tarttua - mistä lähteä luomaan jotakin suurempaa (enkä nyt suinkaan tarkoita vain ihmissuhteita vaan aivan sitä kaikkea mitä sitä ikinä voikaan elämässään saavuttaa) että tiedän selviäväni, äärettömien mahdollisuuksien voimalla, kliseiden ja kornien ajatuksieni voimalla hee. Vähän räpyttelen tässä ensin siipiäni, korjailen haavoja hetken ja kohta sitä taas liidetään elämässä kevyesti eteenpäin. Ja kaikki ne naarmut, muistuttaen siitä eletystä elämästä. Kaikesta siitä mikä oli joskus kaunista ja niin todellista.

Ja tänään tunsin kuitenkin hetkittäin eläväni, kevyesti, siinä yön hiljaisuudessa, pysähtynyt maailma Koffin sadettimien seassa ja paljon tärkeitä asioita ääneen sanottuna. Kaikki tuntuu aidolta ja vaikka mieleni voisi hukkua surun sekaan jokaisen hetken verran, niin niinä hetkinä, unohdan, päästän hetkeksi irti ja olen vaan.

Tästä on hyvä jatkaa. Ja nyt voisi olla hyvä jatkaa esimerkiksi unten maille, kellon tullessa viisi aamulla, huh mitä tajunnanvirtaa taas vaihteeksi! ihan hämmennyin. ajatukset ei oo kulkeneet näin selkeästi (tai sekavasti) mutta jokatapauksessa sulavasti niinkuin tajunnanvirralla tapana, aikoihin. kun viime päivinä kaikki on vain jumittanut. muttajoo, nyt lopetan tähän.

taakseni jäi kasa kauniita muistoja, pistää

Aamulla herätessäni tekisi mieli vielä käpertyä peiton alle piiloon, piiloon omalta maailmaltansa ja kaikelta sen ympärillä, paeta tunteitaan ja todellisuutta jotka tuntuvat liian raskailta kohdata - unohtaa vielä hetkeksi kaikki, sulkea silmänsä ja hukuttautua uniin ja kaukaisiin maailomoihin missä kaikki on vain kevyttä. Leijailisin vielä hetken. Mä tahdon vain etäälle elämästäni, kaikesta siitä mikä voisi muistuttaa siitä mikä vielä hetki sitten oli käsinkosketeltavaa. Kaikkialle on tarttunut liian paljon muistoja jotka särkee aivan saamarin paljon.

Mieleeni tulvii liikaa kauniita kuvia, hetkiä joiden voimalla mä olen viimeiset kuukaudet elänyt ja yhtäkkiä tuntuu niin saatanan kipeältä muistaa miten toinen käpertyy lähelle, ottaa kädestä kiinni ja kysyy voiko tulla syliin, kun kerta toisensa jälkeen joudun tipahtamaan tähän todellisuuteen. Auts. 

Suljen silmäni ja yritän kadottaa kaiken, mutta kaiken pakahduttaminen on mahdotonta. Yhtäkkiä sitä on kadottanut taas otteensa ja palaset on sekaisin. Kuinkakohan monta kertaa sitä joutuu hajottamaan itsensä, löytääkseen vihdoin sen kokonaisuuden ja tasapainon, jonkunlaisen pysyvyyden?

Kyllä kaikki järjestyy, hokee jokainen, liian kulutettuja fraaseja, ei natsaa. vittu. tekisi mieli huutaa, huutaa kaikki tämä myllerrys sisältäni ulos, vihan ja surun sekainen sekamelska, kaunis tunne, särkynyt pieni sydän.

hajanaisia

Palaset loksahtelee paikoilleen, kadotan ja löydän, itseni, mutkien kautta, aina uusin tavoin ja uusin silmin. hajanaisia kuvia ja välähdyksin. hassua miten hetkessä kaikki voi hajota. vittu. tänään päätin että en jaksa pistää edes isoja kirjaimia paikoilleen, en etsiä enää mitään tai yrittää muotoilla ajatuksiani yhtään sen selkeimmäksi kuin mieleni päällä ovatkaan. kaikki on siihen liian absurdia ja mullin mallin. tänään tömähti seinä vastaan ja siinä kyyneliä sisääni pidätellen onnistuin melkein hymynkin kasvoillani pitämään. miten paljon olisikaan ollut vielä sanottavaa mutta kaikki hukkuivat siihen hetkeen ja loppuenlopuksi, tuskin ne sanat olisivat mitään muuttaneet. ehei, eiväthän ne olisi.

sisälläni tyhjyys. pitkästä aikaa muistan taas miltä tuntuu olla näin. näin hajalla ja hauraana. miten antoi itsestään liian paljon ja antoi heittäytyä liikaa tunteidensa vietäväksi, uskoa enemmän kuin olisi pitänyt. sinne meni,vitut. minkäs mahtaa. riipaisin kännit ja huomenna hävettää kaikki. juuri nyt en kuitenkaan välitä, olen vajonnut, taantunut vuosien taakse ja tunnen olevani niin avuton pieni teini-tyttö. sisälläni liian paljon.

taas särkyi

Kai vielä löytyy se joka todella tahtoo käpertyä viereeni, pakenematta. juuri nyt on vaikea uskoa, mutta yritän kuitenkin, koska rypeminen on niin holesta. siihen en kesääni hukuta. kohti ylämäkeä matka käy ja täytän pääni vain kauniilla kliseillä.

Äärettömyyksiin asti sitä ei riitä voimat hallitsemaan kaikkea sisällään

Ja kun käännän selkäni lähteäkseni (taas paetakseni sitä eksynyttä olemustani ihmisten puheensorinoiden sekaan hukkuen), tunnen kuinka joku tarrautuu kiinni olkapäästäni ja kyynelien tulvahtaessa silmistäni ennen kuin muurini ehtivät väliin, toinen rutistaa hellästi kainaalonsa ja kaikki tulee kuin ryminällä ulos. Ja yhtäkkiä tajuan,

siinä hajanaisimmillanikin, hauraana ja kyynelieni seasta sanoja hapuillen, keskeneräisiä ajatuksiani kokonaisiksi muotoillen tai muotoilematta, selittämään jotenkin sitä kaikkea pakahdusta sisälläni, olen rakastettu. Koko inhmillisyyteni verran. Eikä mun tarvitse selittää itseäni kokoajan ja todistella jotakin, ollakseni kuitenkin jotakin.

Ja miten kaikki paino mieleni päältä haihtuu hetkeksi ilmaan siinä hiljaisessa nyyhkytyksessä. Sitten koko se kuin kasaan painunut pieni mieleni ryhdistäytyy, päätän siirtää kaiken sen hetkeksi syrjään, antaa kaiken sen olla vielä hetken etäällä,sillä mä en tahdo hukata tätä vapauden ja kesän huumaa, näitä kevyitä kesähohtoja märehtien kaikessa siinä mihin voimani eivät ylety vaikuttamaan.

Tahdon olla hetkessä läsnä, kaipaamatta kokoajan jonnekkin, pelkäämättä kokoajan että tulenko hajoamaan näiden tunteideni kanssa. Sillä loppuenlopuksi uskon että kaikki tämä mikä on edes tämän pienen hetken elämästäni saanut mut leijailemaan kevyesti, tuonut hetken onnen mukanaan, on vaikka sitten sen kolhun arvoista ja jos seinä on nyt vastaan tullakseen, niin en tahdo jäädä siihen roikkumaan. Kenties helppommin sanottu kuin tehty, mutta...hee

Huomenna Ruissiin, ilolla ja kepeydellä, ah miten tahdonkaan päästä heittäytymään musiikin vietäväksi, tanssia sydämeni pohjasta, unohtaa rajani ja estoni ja antaa sen elämänhuuman kieputtaa mukanaan.

"Kato äiti mä en pidä kii. Varovasti nyt tää hetki on hauras, yksikin tuulen puska ja menetät sen." 

Paloa

Ja yöllä kun muut jo nukkuvat, kipitän tähtien alle, kattoterassin nurkkaan käperryn vilttiin (ei siksi että olisi kylmä, vaan koska kaipaa jotakin mihin käpertyä) ja annan mieleni kellua hiljaisuudessa, ajatukseni hyppelehtien tähdeltä toiselle-

kellahdan selälleni ja annan katseeni hukkua taivaan valopilkkeisiin- ja äkkiä näen katseesi: sumuisissa kuvissa jotka piirtyvät mieleeni, kaukaisen mutta hellän, jollain tavalla kovankin ja silti samalla niin kovin suloisen herkän katseesi.

Ne kuvat tuovat ikävän mukanaan, ensin kevyesti hipaisten ja yhtäkkiä kietoutuen tiukasti ympärilleni, pakahduttaen, havahduttaen pelon sisältäni henkiin (sen jota olen viikot yrittänyt työntää mielessäni syvälle piiloon). Sydämeni hehkunut sädehtien ja läikkynyt ylitse näitä tunteita heleästi, saanut elämän sisälläni räiskymään enemmän kuin ikuisuuksiin ja aivan yhtäkkiä kaikki vyöryää ryminällä,
hallitsemattomalla tavalla, kyyneleet, pelko pelko pelko tykyttää mielessäni. Miten paljon sitä kaipaisi toisen kumman turvallista lämpöä lähelleen ja käsi josta ottaa varovasti kiinni illan hämärtyessä, kun todellisuudesta tulee sillä tavalla utuisempaa ja kevyempää,

tipahdan,

tähän hetkeen, en uskalla tarrautua niihin kuviin vielä, en tahdo lietsoa mitään tämän suuremmaksi ennen kuin tiedän että seuraava askel on samaan suuntaan.
mutta silti, uskon enemmän kuin kenties koskaan, että tässä olisi jotakin, mistä tulisi pitää kiinni. Unohtaa hetkeksi rajani, uskaltaa päästää toinen lähelle

sillä tosiaan, sydämeni palaa. En osaa samuttaa tätä, vaikka olen kuinka yrittänyt koko pienensuuren elämäni verran opetella hallitsemaan kaikkea sitä sisälläni pauhuavaa, niin tunteet, ovat kaiken sen rationaalisuuden ulkopuolella.

Täältä etäisyyden takaa, kaipaus sinne

Sisälläni tuntuu kaikki hetkeksi pysähtyneen, levähtäneen paikoilleen, ylläni tähtitaivas jossa mieleni liitelee, katseeni kiertää äärettömyyden seassa ja häkeltyy siitä niinkuin aina. Kumman seesteisyyden ja levollisuuden olotila. Ja kaikki se mistä voisin nyt murehtia, , kaikki se epätietoisuus johon voisin päiväni hukuttaa tai pelko siitä mitä omassa pikku-elämässäni odottaa palatessani täältä etäisyyden takaa taas tuttuihin tai vähemmän tuttuihin kuvioihin, on kaikki unohtunut hetkeksi.

Se on kutkuttavaa, toivon kipinöitä ja pelkoa sekaisin. Kaikki leijumassa oudossa välitilassa, suuntaa etsien - ja ensimmäistä kertaa elämässäni seuraava askel ei taida olla musta kiinni ja se on pelottavaa, seisoa näin heikoilla jäillä ja antaa vain aikaa ja odottaa.

Olemassaoloni on kaikesta epävarmuudesta huolimatta ollut viimeiset päivät kevyempää kuin aikoihin. Kamppailut sisälläni lakanneet ja kaikki on ollut vain. Ei painavia ajatuksia ja pelkoja. Voi, niin paljon olis mistä voisin nyt kirjoittaa mutte ehkä lopetan purkautumiseni tähän.

------------------------

Loppuuun vielä vähän DAMIN tunnelmia kuvien muodossa kun en niistä sanallakaan maininnut...

mutta, oli ihan sairaan hieno reissu! Kenties paras ikinä. Voi suosittelen sitä mestaa kaikille. Niin kovin sielukas ja ah kiehtovia ihmisiä.

ja ähpöh en tiedä mikä noita kuvia riivaa kun ei suostu latautumaan oikeinpäin, mutta nyt en jaksa päätäni sillä vaivata joten jääkööt noin mutta jos joku tietöö missä ongelman ydin niin kerroppa ihmeessä!