torstai 31. toukokuuta 2012

Elämässä kii, välillä irrallaan, antaa mennä vaan

Filmeilyä+muuta






 Päivät menevät nopeasti, hektisyys vie ja väsymys täyttää mieleni. Välillä kaikkien niiden tunteiden keskellään on aika pieni olo, mutta olen lakannut välittämästä siitä vähän vähemmän, olen vain päättänyt ettei kaikki ole tarttumisen arvoista. Nappaan kiinni sen minkä saan, välillä kirjoitan muutaman hetken muistiin, ehkä istun tunnin hiljaa, huomaamattani vain olen ja katselen kuinka Stadin kebappi välkkyy yössä kutsuvana, hetkiä missä kaikki saa tavallaan menettää hetkeksi merkityksensä. Joskus on ihan hyvä niinkin, antaa kaiken vain valua.

Kohta on kesäloma ja se on hullua, ihan kreisiä. On ollut nättejä päiviä moneksi, paljon hymyjä ja estottomia nauruja, toiveita, kaikkea sellaista ja paljon muuta.


sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Kärrynpyörien lävitse maailman menoa



Maailma meidän silmin. Katkonaisina kuvina, pieniä hetkiä suuria hetkiä, yksi kokonaisuus kaikki hajallaan ja kaikki yhtä, ohitan monta, tarraudun kiinni siihen mitä tahdon nähdä. Tupakan tumppeja kasassa, liian monta putkessa, helpompaa hukuttaa sanani sauhujen sekaan, piiloutua vähän, puoliksi muualla ja sanani ovat utuisia, lauseet turhan ympäripyöreitä. Tunnen olevani turhan paljas, tulleeni nähdyksi liian keskeneräisenä.

Ehkä on myönnettävä ettei koskaan voi nähdä toisen maailmaa laidasta laitaan. Olenko kohtuuton vaatiessani sitä, kysyn itseltäni, taidan olla. Odotan ihmisiltä kenties enemmän kuin kenenkään on mahdollista todella antaa, niinkuin minä kaikista maailman ihmisistä saisin luvan olla se joka avaa ne lukot, kaataa viemäriin vanhat roskat, puhdistaa mielen. Kymmenen papukaijanmerkkiä ja urhoollisuusnappi rintaan pläntättynä. Ehei, herään, haluaisin olla, mutten ole. Monta kertaa herään samoihin ajatuksiin, tunnen jo kulutetutkin kuin uusina, havahdun kerta toisensa jälkeen. Lopulta ymmärrän, olen ulkopuolella, aina ulkopuolella, en koskaan näkemässä niinkuin toinen ja se mitä voin tuntea toisen puolesta, on aika pientä. Se sattuu, miten todellisuus ei anna tilaa sellaiselle.

Mutta ehkä se on kuitenkin enemmän kuin mitään. Ehkä annan itseni vain rakastaa, siihen lataan kaikkeni, rakastan ja yritän, yritän todella ymmärtää
vaikka toisinaan tahtoisin vaihtaa sanani kärrynpyöriin, sanoa katso näin helppoa se on, impulsseja ja nuoruuden sykettä, maailma pyörii ja mieli voi tyhjentyä- irti päästää irti - vaikka tosiasiassa tiedänkin eihän se niin ole. Elämää ei voi kiteyttää, ei mikään elä hetkeä kauempaa yhdessä pienessä kärrynpyörässä.

Mutta ainakin hetken voin elää siinä pyörässä, ajatella tähän tiivistän kaiken, tässä olemassaoloni on vain kevyt. Sanani ovat tyhjiä, ne leijailevat lävitsemme tai pikemminkin ohitsemme. Itken koska tajuan en minä saa olla se joka pelastaa. En minä eikä kukaan muu, vain ihminen itse.




maanantai 21. toukokuuta 2012

Musiikki ympärilläni on kuin kupla jossa muodostun ja hetken kaikki saa luvan olla vain yksinkertaista. Tämän hetken verran elämän palo saa syttyä sisälläni- Eheä, ajattelen. Tässä olen vain sitä. Kiedon itseni siihen ajatukseen, väritän maailmani sävelin ympäriltäni, annan sen täyttää tyhjät aukkoni. Karanneet palaseni muuttuvat osakseni, pelastusrengas, on unohdus itsestään. Sitä kautta elän eniten, silloin kun ei tarvita sanoja.Vain liikkeet, hallitsemattomat liikkeet, joilla en selitä mitään.

Otan tilani, suljeni silmäni ja kadotan rajani. Musiikin sisällä elän vahvasti, tunnen vahvasti, olen piittamaton muiden katseista. Askeleeni vievät, jalat kaivavat aina huomaamatta kuoppaa alleni kun kaikki sisältäni purkautuu voimalla siihen. Kaikki se mitä en osaa sanoa kaivautuu siihen kuoppaan, leikin että tallaan kaiken sen riittämättömyyd tunteen alleni, hajotan palasiksi, kadotan. olen taas vähän enemmän koossa.

Olavi Uusivirta laulaa viime kesästä ja päätän, tästä tulee niin paljon parempi. Elän itseni eheäksi, en haali mukaani rikkoutumia.


perjantai 18. toukokuuta 2012


Iskä maailailee seiniä ja me tanssitaan keittiötä ympäri, istun pöydällä ja heiluttelen jalkojani musiikin tahtiin, tanssahtelen itsekseni hymyillen katujen varsia, naurahtelen ajatuksen pätkille, pysähdyn sillalle ja mietin sitä hassua miestä jonka kanssa möyrittiin siinä viimeksi etsimässä kännykkääni kivien seasta. Elämä on pullollaan pieniä ilahduttavia kohtaamisia, useimmat tulevat ja menevät, on hetki ja sitten vain kadotaan, niin monta pientä tarinaa. 

Mietin hymyä, sitä suurta iloa minkä oikea ihminen voi saada aikaan ohimennen, niin pienin elein ja sanoin. Se on elämässä aika päräyttävää miten paljon sisällä tapahtuu kokoajan, jokapuolella pieniäsuuria vaikuttajia, annan niiden viedä. Sellaista on kai olla nuoruuden ytimessä, impulsseja kaikkialla. Olen valmis hyppäämään sillä nyt en jaksa pelätä elämää ja sen tulevia kolhuja.  On levoton olo, ihanasti levoton, odottavainen ja tunteva.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Elämäni on muodostunut taas vähän todemmaksi, päivät ovat olleet pitkästä aikaa merkityksellisempiä. Jokin on herättänyt sisältäni henkiin ajatuksen että nyt on elettävä, hitto vieköön elettävä NYT, ei saa hukkua omiin tunteisiinsa liikaa muuten ne vie. Toisaalta mitä sitten kuuntelisin jossen niitä ääniä sisälläni, sittenhän vasta hukassa olisinkin. Tunteet värittävät maailmani, tekevät olemassaoloni. Mutta valta, se on pelottava asia.

Tässä on elämäni, mietin yksi päivä, havahduin kuin kuplasta- jokaisessa askeleessani minkä otan. Se voisi olla jotakin aivan muuta jos olisin siitä sitä tehnyt, voisi ja voisi aina samaa lässytystä. Kaikkien niiden pienten ja suurten valintojen ja oivallusten kautta olen päätynyt tähän, sattuman ja kohtalon osallisuudesta en tiedä, kaikki merkitykset ovat sekoittuneet mielessäni, kummaa.

Tiedän herkät kohtani, osaan sanoa mikä on satuttanut eniten ja luetella äärettömyyksiin asioita mitkä elämästäni tekevät kauniin. Häkellyn pienistä, tunnen isosti, en ole hyvä tekemään päätöksiä näkemään miten asioiden kuuluisi olla mutta tunnen itseni hyvin. Hymyilen peilikuvalleni metron ikkunasta, annan kiitoksen rohkeudesta.