sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Jalka matkalla

Aamut joina valun halkeamin mukana pois, huutava tarve paeta, lähteä juoksemaan sumuiseen aamuun kuin etsiäkseen jotakin, järkeä johon tarrautua tunteiden sijaan tai sitten vain unohtamaan hetkeksi kaiken adrenaliinin sekaan, yksinkertaistaa olemassaoloni askelten rytmiin. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon kai tämä tarve kadota, olen ollut niin hyvissä meinigeissä viikkoja. Mutta en lähde kuitenkaan ja tavallaan kohtaan, vaikka kohtaaminen pakeneva onkin. Muistuttaa yöstä lokkien laulussa, kipeän kauniista, tulipa mieleeni vain. Hetken katson itseäni peilistä kuin haalistunutta varjoa, pieniä hukkuneita kasvoja. Näytän aika höpsöltä ja samaan aikaan voisin nauraa ja itkeä  pienuudelleni jonka niissä kasvoissa silla hetkellä kohtaan. Hassua miten hetkessä kasvot muuttavat muotoaan, säröt löytävät tiensä luokseni hetkessä, muutama väärä sana ja ele voi toisinaan viedä jalat altani ja toisinpäin. Sellainen olen.

 Ja kun ovi sulkeutuu perässänne, haluaisin sanoa hei älä mee ja anteeksi että olen näin perhanan vaikea mutta en sano ja jään istumaan hiljaisuuteen enkä tiedä mitä tunnen. Välillä pelkään vain niin paljon, ihan vain kaikkea ja ei mitään - ja kuitenkin useimmiten aivan turhaan. Eniten pelkään kai juuri sitä että ihmiset lähtevät, lopullisesti sulkevat maailmansa meikäläiseltä, kyllästyessään loputtomaan etsimiseeni ja kaipaukseen, tunnepauhuuni ja epätasapainooni. Enkä osaa selittää, mutta teille muutamille harvoille, yritän kuitenkin avata maailmaani ja sen säröjä jotka määrittävät usein liikaa ja toivon että käsitätte: mä pyrin muutokseen kaiken aikaa ja muutosta on saavutettukin, totta vieköön. Yhä harvemmin tulevat nämä pudotuksen hetket ja yhä useammin vahvat balanssin fiilikset. Te olette kaikki, te olette ote ja voima tähän maailmaan. Olen kiitollinen siitä useammin kuin arvaattekaan.




Näihin tunteiden valloittamiin aamuihin on helppo unohtaa hetkeksi itsensä, mutta aina sitä löytää takaisin kumminkin. Ja niin hetki hetkeltä, alkaa kaikki aina korjaantua uudestaan ja rakennelma vahvistuu. Tulee taas aamu joka tuntuu kuin uuden alulta, tuoreelta mahdollisuudelta ja tulee taas toinen joka tuntuu kaiken lopulta,  näin pyörä pyörii mutta silti kaikki on jo nykyään hillitympää. Eihän mulla oo mitään hätää, eihän, kysyn itseltäni. Mietin onnellisia viikkoja, Oulun ja Haapaveden valloitusta, 15 neliötä täynnä turvaa ja rakkautta, hanki jossa yöllä tallustamme, mietin keskustelun porinaa baarin hämyssä vieraiden keskellä johon tunsin hassulla tavalla kuuluvani sen hetken verran, mietin hymyileviä kasvojasi, kun nauramme ratketaksemme pitkästä aikaa, sirkusta ja isän onnellista myhäilyä, löysiä aamuja lättykestejä, jälleennäkemisen riemuja, hepuleita matollani hupsuista suunitelmistamme ja kaikkea hyvää, kaikki on ihan jepa ja enemmänkin totean. On silti tunnettava nämäkin hetket, ohittmatta tunteitani, ollakseni rehellinen itselleni sillä vain siten tämä kaikki voi todella muuttua. Kaiken aikaa kohti suurempaa.


 

tiistai 8. lokakuuta 2013

Ei liikaa takaperinkuperkeikkaa

Harmaassa katselen kiitävää maailmaa, kun suljen silmät kuvat vilahtavat silmissäni sekunnin verran vaihtuen toiseen, koskettavat yhtäkkiä ihmeen kipeästi. Spreijaan päälle LOL ja jatkan, pää pystyyn ja askeleet kulkevat tasaiseen rytmiin.

Ajatusteni pakomatka. Te levottomat sekamelskat tavoitatte aina kumminkin. Lähinnä tässä pyöritään yhtä naurettavaa ympyrää, mitäpä turhia. Olen yrittänyt, ottaa etäisyyttä itseeni ja löytää uudelleen syntymisen riemun tai sitä jotakin kadotettua ja toisaalta kohdata lähempää, muotoillakseni totuuden. Ihan vain totuuden, ilman ihanteita, ilman kiiltokuvia, ilman mitään ylimääräistä pintahöttöä. Mutta vieläkään en ihan tiedä mitä se on ja mitä se haluaa olla.

Tunnistan vain tunteet sekoittunenaa muistojen sekaan, jotka vilahtavat ohitseni kun päivä ympärilläni on sumuinen, ikkuna huuruinen kuin mieleni enimmäkseen on viime aikoina ollut. Ja katseeni harhailee niinkuin aina. Levoton sielu niin kai vissiin. Mutta jostain syystä huomaan hymyileväni. Vaikka menen askeleissani sekaisin, vaikka olen taas niinkuin yksi samperin sumupilvi, vaikka ja vaikka. Päivästä toiseen tämä riemuisa kaaoksen koreografia. Hymyilen sumun seasta ja ja jotakin mitä en nyt ihan osaakkaan sanoittaa. Yhtäkkiä elämä näyttäytyy hupsuuden kiteytymänä, muistot rivissä naama irveessä. Ihan hyvä olla tässä.





keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Elämä saavuttaa aina uudestaan, eksyneenkin hölmöyden saartamasta umpikujastaan.

Ravistelee tähän hetkeen ja nostaa pystyyn lempein käsin,
suuren maailman sisällään antaa olla vielä levällään, joohan, ei kai se niin justiinsa oo, ei kai mikään koskaan niin kun elämästä puhutaan ja no mistäpä muustakaan?

Eihän kaiken tarvitsekkaan olla järjestyksessä. Keskeneräisyydessäänkin voi olla balanssi tai siellä jos jossakin, koska muuta ei ole.

Kaaottinenkin mieli on sekin turvapaikka, kunhan ei vain väärillä silmillä katso. Riippuu päivästä ja kulmasta. Menneisyyden kulahtaneet haamut ja vanhat iluusiothan me kummottiinkin jo, muistatkos, se kaikki mille rakensit liian suuren painoarvon. Ja sinähän olit se joka koputti olkapäälle, kohtasi ja vanhan kuvan tallasi. Eikä mikään ollut enää kuin silloin. Se oli käännekohta, tarinan kliimaksi, ympyrän sulkeutuminen. Ei pidä unohtaa niitä sellaisia, nousemisen hetkiä. Hetkiä joissa tavoittaa äärimmäisen vahvuutensa.

Tartun pieneen käteen, unessani, jossa lapsella on surumieliset kasvot ja hauraat pienet sormet. Kynnet on nypitty, niihin on purettu sisäinen levottomuus joille ei vielä ole löytynyt sanoja. (Niitä samoja kynsiähän se nyppii vieläkin, 15 vuotta myöhemmin. Eikä vieläkään tarpeeksi sanoja?) Lupaan olla rinnallasi tästedes, sanon. Ja jokin minussa kai silloin muuttuu, pienessä lapsessa joka on kulkeutunut vuosien takaa. Haurauteni kalpenee olemattomiin, jokainen haparoivinkin askel on kohti kasvua ja valo hohkaa katseista jotka kohtaan. Ne sanovat ole siinä niin, OLE VAIN, ole niinkuin tuntuu. Kyyneleitä silmissäni, vaivun uneen kiitollisena ja kevyenä. Ajattelen jokaista jotka ovat saaneet nousemaan, niitäkin joita en enää tule saavuttamaan. Kaunat on kannettu, eletty on,

nyt on uudistumisen aika.

Ei elämä ole vain sitä pudotustaan.

IRTAANNUS. Etäännytys kaikkeen, paitsi läsnäolevaan, hetkestä hetkeen. Pitkästä aikaa. Me istutaan Bhangran oranssissa hohteessa, oivalletaan toistemme lävitse. Se oli hekumaattinen hetki. Ollaan niinkuin vuosia sitten, kuin vasta hahmottelisimme karttaa toisen maailmasta ja kuitenkin niin paljon enemmän, näissä vuosissa on syntynyt meihin syvyys joka jakaa jotakin vielä suurempaa. Oli monta tärkeää ajatusta. Tiesin tästä tulen kirjoittamaan. Ja yöllä istun keittiön pöydän äärellä ja kaivan päiväkirjani esiin ensimmäistä kertaa kuukauteen ja kirjoitin, monta sivua tästä yhdestä hetkestä.

Se oli nousun hetki, ystävyyden korea hetki. Öisiä katuja kävelin, hyräillen hiljaa, koetellen näitä rajojani varovasti. Eikä se ollut hullumpaa, se tuntui hyvältä, hölmöltä mutta niin vapauttavalta. Sä olit oikeassa ja mieleni olisi tehnyt nauraa huutaen. Hei katsokaa, tässä mä meen, sama se mitä jälkeeni jätän teille ventoviraille. Voin olla ikuisesti "se outo tyttö", mutta mielummin olen vapaa itsessäni kuin vain puolet kainostellen. Jonain päivänä se on vielä itsestäänselvyys.




Älähän pelko
ethän pelko
rakenna maailmaani

älähän pelko
ethän pelko
rajaa minua pois

koska fuck that shit, mä sanon, huutaakkin voisin,
mä olen enemmän voimaa kuin pelko itseäni pois koettaa raivaa.

ollessani tässä, kaiken mahdottoman ja mahdollisen äärellä, päätän tarttua. On aika aloittaa taas uusi aukeama ja olla vihdoin pienuuden sijasta  iso. Iso Ison elämän äärellä. eikä koskaan enää pikkuriikkinen lilliputti kylmissä katseissa jotka ovat jo kadonneet jäljettömiin.


ps. kuva meikästä Monan kädenjälkeä.