Jään vilkuttamaan tyhjyydelle, kiitos kaikesta

 Kuin jokin olisi päättymässä,
tunnen sen kaikkialla
värinää maan pinnalla ja tämä perkeleenmoinen elohiiri ollut silmäkulmassani viikon putkeen
kuin kuvastamassa levottomuuttani.

Jo ennen kuin mitään kohtalokasta oli edes tapahtunut oli vain sellainen vahva tunne että jokin
natisee liitoksissaan, repeilee, rakoilee, säröilee
epävire sisimmässäni
kitaran kieli katkesi just kun oli hyvä flow
 sydämeni oli valmiusasemissa, rajakohdassa tietämättä mihin tähystää
än yyy tee nyt ja mannerlaatat, tunnen liikkeen jalkojeni alla ja hengitys on väärässä kohtaa, pinnalla
sade yltyy peltikattoa vasten
tanssin tiskatessa ja pogoilen ympäriinsä tunteiden vallassa enkä ymmärrä yhtikäs mitään

suihkun mukana valun pois viemäriin ja mietin mikä olisikaan tarkoitukseni tänään. Monta kivaa jossia ja juuta.
 Itseni kumittaminen, ajatusleikki peilin edessä silmät sirillä
kuvittelen että miltä tuntuisi olla uusi alku, tabula rasa, rääkyvä toiveikas elämän alku. 

Olen kasa ajatuksia uusista aluista, kumitusjälkiä ja random viivoja (joiden funktiota en itsekkään aina tiedä), höttöinen mieli, liikaa selityksiä ja sivupolkuja. Niin liiaksi kaikkea, mutta silti te sanotte siinä että hyvä näin, otatte syliin ja aina jotenkin jaksatte vaikka vähän väliä putoilen
te olette yhtä hyvyyttä, lämpöä, aarteeni. (Lempeys on ehkä tärkein ominaisuus mitä ihmisissä arvostan.)

Yhtenä iltana makaan mummin sängyllä selälläni, (hiljaisuudessa koska olet muualla)
keskellä vuosikymmeniä
mustavalkoiset valokuvat valtoimenaan
joista jokainen on joskus ollut elävä hetki. Toisinaan itsestäänselvyydet hätkähdyttävät.
Tunteja olen käynyt lävitse elämääsi, koittanut kuvitella jokaisen hetken
mitä oli ennen ja mitä oli jälkeen. Ja mitä on nyt kaiken tämän summana.
Jännittävää miten elämä näyttäytyy sekunninmurto-osissa, miten paljon merkityksiä voi kuvitella yhdelle katseelle.

 Kaipaan sinua jo nyt, vaikka vielähän olet täällä
olemassa minulle, olemassa koko maailmalle. Kenties tuntemattomat vuosikymmenet edessäkin eikä ole mitään hätää. Mutta kukapa meistä ei pelkäisi irtipäästämisen tuskaa silloin kun ajan haurastuminen alkaa konkretisoitua silmien edessä.

Yhtenä päivänä kuitenkin pieni osa sydämestäni särkyi
kohdatessani sinut siinä anonyymissa tilassa.
Niiden suljettujen lasiovien takana kuin toinen pieni todellisuus joka yhtäkkiä onkin koko elämäsi ympyrä. Ovien joiden läpi ei enää vapautesi kulje oman tahtosi mukaan.

Ja miten yhtäkkiä on vain desifiointiaineen katku ja kliinisyyden maailma jossa mummot rivissä odottelee menolippujaan taivaaseen harhailevin katsein pysähtyneisyydessä.
Kuin teistä olisi jo pyyhitty jotakin pois, missä ydin

kuvittelen sinne sinun tuoksusi ja aromit jotka ovat kaikki nämä vuodet kertoneet sinusta, joissa aikojen paino, jokaisen vuoden tuhkat ja kultahippuset. Sinun tarinasi.
Tänä päivänä se sai ajattelemaan kuin sinut olisi kiskottu irti, sidoksistasi, juurista joista olet syntynyt. Jäjelle jäi uusi alku vailla lupauksia huomisesta ja loputtomista to do-listoista joiden seassa me muut kompastelemme.

Mutta tämän kaiken keskellä sinä hehkut ja heliset pakkasauringon hohteessa
ja tajuan että vuosiin en ole nähnyt sinua niin
niin täynnä uskoa elämään ja pieniin ihmeisiin, vaikka kehosi on haurastunut on kasvoillasi uutta voimaa. Olet niin kaunis, ajattelen. Sanonkin ja suutelen poskea. Pidät minua sylissä ja miltein itkettää, silitän hiuksiasi ja kuuntelen tarinoitasi.

Istut siinä sängyn laidalla ja puhut pienestä linnusta kuihtuneilla oksilla,
että se on lempiasiasi uudessa maailmassasi, siinä kliinisessa tilassa (joka meille ulkopuolisille hetken viipyville edustaa surua ja jotakin sellaista kuin pakokauhua, todellisuudesta irtaantumista)
Mutta sinä puhut siitä linnusta, joka meille on ehkä näkymätön
lepattava kuihtunut lehti

ja silmäsi säihkyvät.
Se on sinun pieni ihmeesi.

Toivo voi elää niin pienissä asioissa, yhdessä hipaisussa jossa herää sydän tähän.

Ja sitten se yllättävä käänne,
Kun yhden puhelun jälkeen
ymmärtää ensimmäistä kertaa mitä on kun ei enää ole
mitä on olemattomuus, loputtomuus ja ikuisuus yhtä aikaa
yksi on poissa. Noin vain.
Ja kuitenkaan ei ymmärrä, kuolema on niin helvetin absurdi. Ei vittu vittu vittu, kaikuu baarin nurkassa aivan väärässä paikassa sellaiselle uutiselle. Yksi pitää kädestä kii ja saan olla hukassa sanoissani ja kaikessa epätodellisuudem äärellä.
Ei mummi,
eräs toinen, kummalla tavalla niin tärkeä.
Junassa ventovieras nainen ojentaa nenäliinan kun itken
liikutun niin että nyrkkiin puserretut kyyneleet muuttuvat lapsen parkumiseksi. Tekisi mieli käpertyä sen ventovieraan kainaloon. Suru tekee meistä lapsia.

RIP Tapsa, ikuinen lapsenmieli, kenties suurimpia sydämiä maailmassa
oli kunnia kulkea nämä vuodet kanssasi, opetit tästä elämästä ja maailmasta niin monta uutta perspektiiviä ja ilon taitoa. Meillä jäi kesken elämänkerta ja sen tosirakkauden etsiminen kuten monta muutakin asiaa kuten elämässä väistämättä jää, mutta niin uskomattoman paljon ehdittiin myös löytää. Oivalluksia. Olen niin kiitollinen, surussanikin onnellinen että nämä kolme vuotta saatiin tutkailla maailmaa toistemme lävitse, ajankuvat sekoittuen.
nyt on pakko yrittää uskoa hetki taivaaseen tai suru tuntuu liian pohjattomalta.

Jäät lasioven taakse vilkuttamaan, painan käden kättäs vasten. Olemme siinä vastatusten niin pitkään että ikkuna haurastuu hengityksestämme. Hei hei, nähdään taas.

Surun pohjavire

Mistä tulevat nämä melankolian tuulahdukset, niin yhtäkkiä aina valtaavat
nää on näitä päiviä kun kaikki on vähän yhdentekevää, sellaista että blaah
bussin ikkunasta havahdun siristävän katseen unenomaisuuteen, jonkinlaiseen tavoittamattomuuteen ja hiljaiseen hyräilevään sisimpään
yön pimeydessä aallot lyövät rantaviivalle ja askeleeni painautuvat pehmeään ja katoavat,
sulaudun
siihen
ja aika pysähtyy- jää velttona roikkumaan ilmaan.
Olen huokaus ilmassa, askeleita jotka pyyhkiytyvät aaltojen mukana olemattomuuden tilaan.
Katoan horisonttiin, ajatukseen ikuisuudesta. Tai jostakin, äärettömyydestä, kaiken absurdiudesta.  Emmä tiedä. Katoan siihen johonkin mitä en tavoita, itseeni kai lähinnä. Olen levollinen, pitkästä aikaa. On vain surun pohjavire, miltein aina läsnä. Mielessäni kaikuvat aallot niillä portailla jotka kuin laulavat ja pitkään vain kuunnellaan, juuri nyt taikoisin itseni&sinut sinne jos voisin.

Mitä on balanssi,

itselleni se on lempeä tuulahdus jonka lävitse kuljen ja sen hetken olen äärimmäisen onnellinen ja seesteinen, unohduksen kuplia
se on se hetki ennen unta
kun saan katsoa rakkaimpiani silmiin pelkäämättä,
ottaa ehkä handusta kiinni ja suukko otsalle otsalle
hetki jossa inhimillisyydelle ja rosoille on tilaa
yhtäkkisille kyyneleille jota sanasi kauneudesta saavat aikaan.
Se on hetki kun sohvalla käperryn viereesi pieneksi mytyksi kainaloon paijattavaksi tai hetki Budapestin yllä. Kattojen yllä. Kaarlenkadun yllä
jamit yön tunteina, kitara ja soljuvat sävelet, yhtäkkinen kuuluvuuden tunne. Että tähän hetkeen kun voisi jäädä asumaan.
Se voi olla vilahtava kohtaamisen hetki
puolitutun kanssa kun yhtäkkiä on se tunne kuin olisit siinä aina ollut.
Se on hetki lokakuun yöstä vuosia sitten
kuva jossa kaksi hupsua makaa selällään Kaisaniemen tähtitaivaan alla hönkien sauhuja sisäänsä
jokaisen sauhun mukana keuhkoparat ehkä surevat
mutta jokainen sauhu sisään on myös henkäys elämää
kun sanat solisevat kevään juuri heränneen puron tuoretta elinvoimaa
ei helvetti mitä elämän voimaa, mä huokaan ääneen. Kaksi tuntia sitten tuntematon ja yhtäkkiä tämän ihmisen kanssa kuvittelee voivansa jakaa mitä tahansa. Kolme ja puoli vuotta vuotta myöhemmin palataan tähän hetkeen edelleen, kaiken eeppisenä alkuna.
Marraskuun viimeinen ja tähdet, kivet taskussa. Kuin illuusio. Silloin jokin sisälläni mullistui.

 Balanssi on hetki yöstä parvekkeella Kampin yllä kun me katsellaan kaupungin liikettä, kuunnellaan yön huminaa ja humalaisia huudahduksia
on pitkiä hiljaisuuksia jotka puhuvat paljon
on suuria sanoja ja lupauksia kasvusta, ohimennen ikuisuudestakin
ainakin rivien väleissä
siinä hetkessä mä ajattelen oispa kaikki aina näin. Syvyydessään niin yksinkertaista.
Kuvassa vieressäni V/T tai I

Ja jos annat luvan
nojaan kanssasi ikuisuuteen.

On sushi-lauantai, kaksi höndee temppuilemassa mattotelineessä ja nämä tunnelmat tallennetaan kertikseen. Sushi-lauantai on unohdus, yksinkertaiseen onneen joka ei vaadi enempää kuin sen mikä on. Rakastamisen suuruuden.
Balanssi on ajatus heinäsirkan vihellyksestä, hetkestä Lamasin nurkassa ja punaviinipullosta joka saa meidät puhumaan ja uskaltamaan nojautua, kertoa tarinoita jotka todella merkitsee.
Balanssi on se hetki kun kävellään halki lävitse lapsuuden maisemien, Kumpulaa ja Käpylää, kuva jossa keinutaan Ruottiksen pihalla ja ajattelen miten tärkeä olet minulle. Ja sanoillamme on painoa, kaikki on siinä vähän enemmän niinkuin aina kun on kyse meistä. Maailma muuttuu aina vähän toiveikkaammaksi, arki saa kultareunukset.

Balanssi on tuulahduksia, yllättäviä valon pilkahduksia johon havahtuu tarkkaileva silmä sysimustassa metsässä kun kuu paistaa
ohimeneviä mutta niin vahvoja nousun hetkiä
hetkiä jolloin rajat katoavat
nostan kädet ilmaan ja tanssahtelevin askelein laulan Vieläkö soitat banjoa sateessa paljainjaloin ja koko maailma keinuu askelteni tahtiin. Hetken olen voittamaton.

On ihan pakko nauraa ääneen.

Höttöpäistä tajunnanvirtaa vol miljoona

Etsin punaista lankaa kaaokselleni, että olisikohan tässä kaikessa kuitenkin jotain järkeäkin. Sitä toivoisi että voisi olla kuten jossain amerikkalaisessa höttömoviessa, pari kliimaksia (ennalta arvattavat käänteet toki) ja lopulta Happy End ja liipadaa. Mutta niin kai se on että elämää ei saa mahdutettua pähkinänkuoreen. Välillä tekisi mieli ravistella tätä höttöpäätä. Mutta ei järjellä(kään) kannata lähteä liikaa selittämään (ehkei oikeasti yhtään millään), eksyy vain pahemmin omiin sekamelskoihinsa. Koska järki yksinkertaistaa ja tukahduttaa, palikoi sellaisia asioita joiden kuuluisi saada elää ja liikehtiä vapaasti

Vapaus on tunteiden elinehto
Ja mitä me ollaan ilman tunteiden paloa, tyhjää sanahelinää. hädintuskin olemassa

Miksi mä olen aina niin helvetin vinossa, kysyin itseltäni päiväkirjassani noin seitsemän vuotta taakseppäin. Ja sitä mietin usein vielä vaan vaikka aika eri kelojen äärellä - kuitenkin niin moni asia toistuu vuodesta toiseen kuten iänikuiset uudenvuodenlupauksetkin joihin olen alkanut tässä hiljakseen uskoni menettämään - vuosi vuodelta kyynisempänä, eh mitä, enkö se minä ollut joka joskus pyöritteli silmiään moiselle
hah yllätimpä itsenikin  .

 

Päämäärät hahmottuvat ja sitten taas sekoittuvat, Coronan nurkassa punaviini ja sinä, siinä kaikki on hetken yksinkertaisempaa. Pidän tavastasi olla läsnä, pää joka taipuu empatian mukana

katse joka näkee ja elää mukana jokaisen pienen tarinan. Sinun kanssasi tuntuu että kaksi ihmistä todella kuulevat toisensa, tarttuvat sanoihin oikeissa kohdin ja näkevät soperruksien seastakin ytimen

Me taidetaan olla ytimessä ystävähyvä  

 

Askeleista syntyy, askeleista kuolee. Aina kivenheiton päässä muutos ja toinen elämä jonka olisi voinut elää. Kaikki tapahtuu niiden askelten mukana, elämä jonka hekuman liian helposti kadottaa kun ei muista olla läsnä tässä pienessä arkisessa symbioosissa olemassaoloon. Minnekköhän mä matkaan, olen niin väsynyt ajattelemaan ja etsimään mutta en osaa lakatakkaan mutta se kai tän homman pointti onkin että lakata ei saa tai kaikki katoaa,

pelottavintahan on tyhjyys mutta toisaalta pitää varoa ettei huku omaan avaruuteensa ja liian suuriin kysymyksiin
no juuh, nää ny on näitä

että jos nyt vain let it go ja silleen
koska en halua hukata nuoruuttani vain miettimällä ja selittämällä selittämätöntä