lauantai 15. huhtikuuta 2017

Trapetsia jäälautalla, rivien väleissä tyhjää, haikuja perääsi huudan









 Jotakin kasvukivuista itsetutkiskelun kentällä

sydän irveessä tässä sorvin ääressä kalpea valo skannaa lävitseni
jokin särähtää ohimennen
läpikuultavia yön tunteja joihin taas sumenen ja sulaudun. 
Kuplani on turvapaikka ja ojan penkka. 
Suden hetki ajoi taas kirjoittamaan kuten ennen, sanoja etsimään. Vaikka olen väsynyt niihinkin,
väsynyt toistoihin ja tunteiden ylivaltaan, 
ennalta-arvaamattomuus polarisoidussa todellisuudessani.
Olen väsynyt pelkäämään pienuutta, mutta yhtä lailla tavoittelemaan kasvua ja suurempaa.
Väsynyt hahmottelemaan kokonaiskuvaa 
sirpaleisten hetkien seasta missä kaikki on vain hetken varmaa
jatkumon sijaan. 

Kaikki on ontuvaa trapetsilla tanssimista hetkestä hetkeen. 

Missä on yhteys kaiken välillä? Mitä alleviivata punatussilla ikuisuuden pituisesta tajunnanvirrastani?Onko tarpeellista kurkotella kaiken aikaa kohti ja kasvuun vai saisko olla luvan kanssa suojiensa kätkössä horrostelemassa? 
Mikä merkitys on merkityksillä jotka olen luonut tarinoille jotka joskus elin? Olenko liian kiinni niissä vai liian irrallaan niiden ytimestä jonka kuullessani voisin viimein levähtää ja lakata pyörimästä vimmaisena?
Pelkään tyhjyyttä niin paljon. 

Pelkään eksyväni yhä syvemmälle itseeni etsiessäni kiintopistettä, tuntematta siltikään yhteyttä ja turvaa, jota sieltä niin etsin. 

En jaksaisi hapuilla jokaisessa päivässä 
minuuteni häilyvässä hauraassa todellisuudessa.

Voisipa edes joskus kovettaa jotakin itsessään, 
tai pehmentää niin paljon että kaiken voisi muotoilla uuteen muotoon.
Haluaisin oppia suojelemaan itseäni ja samaan aikaan en haluaisi antaa pelon luoda raameja, 
eristäen yhteydestä.

Kuka sisälläni puhuu, äänet sekoittuvat, puhuvat toistensa ohitse ja päälle, 
dialogia vai monologia, onko se yksi vai monta. Kaikki tämä epäintegroituneisuus ajaa loputtomaan hämmennyksen avaruuteen.






































(Neljä kuvaa yllä; rakas Tatiana Hoikkala)

Milloin menetin vakauteni tai mahdollisuuteni kasvaa sellaiseksi, mietin toisinaan.
Välillä tuntuu että balanssin kohtalo on kuin jäälautalla huojumista, 
jatkuvassa keikahtamisvaarassa,
ikuisesti tietoisena yksittäisten hetkien voimankin hauraudesta. Tuntuu ettei voi nojata itsessään oikein mihinkään jos pelkää valahtamista näin.

Yön tunnit ja pimeys tuntuvat toisin nykyään, 
tajusin sen hiljattain 
kuinka tänä päivänä ne heijastavat pikemminkin surua kuin elämisen janoa. 
Kun ennen yöt olivat aika jolloin todella tunsin eläväni.
Missä vaiheessa pohjavire muuttui?

Silti en osaa antaa periksi päiville
kun kaiketi pelkään aamuja vielä enemmän, 
heräämistä ja havahtumista. 

Mä muistan kuinka pienenä istuin keittiön jakkaralla ja tunsin kasvukivun. 
Kuinka tuijotin varpaan kärkiäni intensiivisesti ja odotin, koitin unohtaa säryn. 
Loputtomasti odotin ja kuuntelin aikaa joka tikitti seinällä.
Ajattelin että jos vain istun siinä hiljaa paikoillaan tarpeeksi kauan, 
voisin nähdä kuinka kärki vihdoin hipaisisi lattiaa ja sitten kasvu oikeuttasi kivun. 
Että kuinka ihmeellinen tunne olisikaan nähdä 
kuinka itsessä jokin muuttuu silmien edessä.

Sitä hetkeä odotan vieläkin. 
Yhä olen se tyttö siinä kuvassa joka on jäänyt tarkkarajaisena mieleeni. 
Läpitunkeva mutta kaiketi vähän eksynyt katse silmissään
odottaen jotakin suurta tapahtuvaksi.




Sitä hetkeä kun tuntisi taas vakaamman pinnan,
jotakin enemmän kuin hetkellisyyden haikuja joihin tarrautua.

Hipaisu josta syntyy hiljakseen yhteys, juurtuminen, muutos, maatuminen, 
uusiutuminen. 
Voima, se palaa vielä. Se palaa aina lopulta.

Muistan myös kuinka mielessäni perustelin itselleni kivun tarkoituksen,
että kestän kyllä koska tiedän että vain siten voin kasvaa isoksi. Ja isoksi halusin kovasti tulla.
Olenkohan nyt sitten? 

Kasvaminen on kipua ja kurottelua, hortoilua ja umpikujia, sitähän se on aina. 
Sitä se oli jakkaralla odottaessa ja sitä se on nyt, tänä yönä tässä. Kun heijastukset ovat kaikkialla.
Henkinen kasvu vaatii joka päivä sen saman kärsivällisyyden ja tahdonvoiman,
ne samat sanat että kyllä mä kestän. Piru vie. 
Aina ajatuksissaan vielä seuraavalle lyhtypylväälle.
Ja vielä jonain päivänä katselen tätäkin kuvaa kaukaa tietäen että kaikki päättyi hyvin.

Että kaikki se mikä nyt ehkä ravistelee kaiken paikaltaan, 
pelko ja ne kuilut jotka huutavat sisälläni, 
että jokaisella tunteella on jotain tärkeää kerrottavanaan.
Että pitää uskaltaa kuulla ja olla vietävissä hetki, 
antaa tilaa. Tila, siinä on avain. 
Hiljentyä, vaipua. Antautua, purkautua, päästäkseni ytimeen ja viimein vakaammalle pinnalle.